Saiturin juhannus
Olen jälleen kerran käyttänyt juhlapyhän hyödykseni ja pysähtynyt tutkimaan kuluneen vuosipuolikkaan kustannusrakennetta. Riemukseni löysin puuhaan oivan matkaoppaan eli Timo Astikaisen teoksen nimeltä Miten elää ilman rahaa (Into kustannus 2015). Astikaisen lähtökohta on elämä kokonaan nollabudjetilla rahatalouden rakenteiden ulkopuolella, mutta teos tarjosi mahtavia säästövinkkejä myös oravanpyörässä tiukasti köröttävän perheenäidin näkökulmasta.
Aloin Astikaisen teoksen myötä pohtia, mitkä asiat arjessa olisi mahdollista toteuttaa rahatalouden ulkopuolella. Onko pakko tilata maksullisia lehtiä kotiin, kun kotikunnassamme on toimiva kirjastokin (josta maksan kertaalleen jo verojen muodossa)? Onko pakko harrastaa liikuntaa kuukausimaksullisella kuntosalilla (joka sinänsä on edullinen jumppien ja salitreenin kustantaessa 49 euroa kuukaudessa)? Onko lapsen pakko harrastaa maksullisia asioita? Maksullisuus on mahtava juttu esimerkiksi liikuntapalveluissa siitä näkökulmasta, että ammattitaitoiset ohjaajat ansaitsevat korvauksen työstään. Kunnollisten ja turvallisten tilojen ylläpitäminen vaatii rahaa ja investointeja. Lasten harrastuksissa toivon ohjaajan olevan niinikään koulutettu ammattilainen, eikä esimerkiksi lihanhimoissaan mukuloita lähestyvä pedofiili (okei, hieman äärimmäinen esimerkki, mutta tuli vaan mieleen). Laadukas journalismi vaatii koulutetun ja asialleen omistautuneen toimittajakunnan, eikä suinkaan mutupohjalta möykkäävää someurpojen laumaa (joka ei täytä enää nykyään tehtäväänsä edes ns kansalaisjournalismin nimissä).
Toisaalta on paljon asioita, joissa ei rahaa ei ole pakko käyttää vaihdannan välineenä. Harkitsin juuri pitkään vanhojen vaatteiden viemistä kirpparille. Keräsin rytkyjä aikani kirppislaatikkoon, kunnes vimmoissani kaivoin laatikon eilen esiin ja päätin, että nyt se lähtee pölyä keräämästä. Liityin Facebookissa paikkakuntani Roskalava -nimiseen kierrätysryhmään, jossa ideana on antaa ilmaiseksi turhat tavarat pois. Ilmaiseksi antaminen on loistava tapa murtaa rahakeskeisen kulttuurin rakenteita. Astikainen siteeraa kirjassaan venäläistä koodaria, joka on todennut näin: köyhyys ei ole rahan, vaan verkostojen puutetta. Kyllä! Voi kyllä! Voimme taistella köyhyyttä vastaan rakentamalla uudenlaisia verkostoja, joissa on normaalia vaikkapa pyytää ilmaiseksi toiselta perheeltä jouten jäänyt polkupyörä. Tai vaatteita. Tuttipulloja. Kirjoja. Astioita.
Köyhyyttä on monenlaista ja verkostojen puute voi koskettaa yksilöä missä tahansa yhteiskuntaluokassa. Verkostojen rakentaminen ei maksa mitään, mutta antaa paljon. Astikaisen filosofian mukaan on tärkeää ryhtyä antamaan vilpittömässä mielessä omastaan muille odottamatta välitöntä korvausta uhrauksistaan. Silloin asettuu vaihdannan kehään, jossa lopulta tarpeen tullessa voi itse myös pyytää muilta apua. Kukapa meistä ei joskus tarvitsisi lastenvahtia, remonttiapua, porakonetta, höyrypesuria tai vaikkapa tietokoneen korjaamista?
Toisin kuin Astikainen, en aio luopua paikastani yhteiskunnan rattaissa, sillä teen työtä jota periaatteessa voisin tehdä myös ilmaiseksi, ja rakastan asuntoamme josta maksamme pankille vielä pitkän pennin lainaa korkoineen. Pidän siitä, että kaapissa on ruokaa ja lapselle on varaa ostaa lääkkeet. Pidän rahan tuomasta turvasta ja mahdollisuuksista. En toisaalta halua rahan alkavan hallita elämääni. Haluan olla mukana rakentamassa verkostoja, joiden toiminta ei perustu rahaan.
Seuraava suunnitelma on ryhtyä puuhaamaan korttelijumppaa omakustannushintaan ja kokeilla maksullisesta liikunnasta luopumista. Kuntosalikortin ja lehtitilaukset lopettamalla säästäisin noin 1100 euroa vuodessa.
Nollabudjetilla elävän näkökulmasta oma palkkani näyttää jopa yltäkylläiseltä. On vain opeteltava kyseenalaistamaan kulutustottumukset alusta asti yksi kerrallaan. Turhasta kulutuksesta luopuminen mahdollistaa onnistuessaan aivan uudenlaisen vapauden.
Aloin Astikaisen teoksen myötä pohtia, mitkä asiat arjessa olisi mahdollista toteuttaa rahatalouden ulkopuolella. Onko pakko tilata maksullisia lehtiä kotiin, kun kotikunnassamme on toimiva kirjastokin (josta maksan kertaalleen jo verojen muodossa)? Onko pakko harrastaa liikuntaa kuukausimaksullisella kuntosalilla (joka sinänsä on edullinen jumppien ja salitreenin kustantaessa 49 euroa kuukaudessa)? Onko lapsen pakko harrastaa maksullisia asioita? Maksullisuus on mahtava juttu esimerkiksi liikuntapalveluissa siitä näkökulmasta, että ammattitaitoiset ohjaajat ansaitsevat korvauksen työstään. Kunnollisten ja turvallisten tilojen ylläpitäminen vaatii rahaa ja investointeja. Lasten harrastuksissa toivon ohjaajan olevan niinikään koulutettu ammattilainen, eikä esimerkiksi lihanhimoissaan mukuloita lähestyvä pedofiili (okei, hieman äärimmäinen esimerkki, mutta tuli vaan mieleen). Laadukas journalismi vaatii koulutetun ja asialleen omistautuneen toimittajakunnan, eikä suinkaan mutupohjalta möykkäävää someurpojen laumaa (joka ei täytä enää nykyään tehtäväänsä edes ns kansalaisjournalismin nimissä).
Toisaalta on paljon asioita, joissa ei rahaa ei ole pakko käyttää vaihdannan välineenä. Harkitsin juuri pitkään vanhojen vaatteiden viemistä kirpparille. Keräsin rytkyjä aikani kirppislaatikkoon, kunnes vimmoissani kaivoin laatikon eilen esiin ja päätin, että nyt se lähtee pölyä keräämästä. Liityin Facebookissa paikkakuntani Roskalava -nimiseen kierrätysryhmään, jossa ideana on antaa ilmaiseksi turhat tavarat pois. Ilmaiseksi antaminen on loistava tapa murtaa rahakeskeisen kulttuurin rakenteita. Astikainen siteeraa kirjassaan venäläistä koodaria, joka on todennut näin: köyhyys ei ole rahan, vaan verkostojen puutetta. Kyllä! Voi kyllä! Voimme taistella köyhyyttä vastaan rakentamalla uudenlaisia verkostoja, joissa on normaalia vaikkapa pyytää ilmaiseksi toiselta perheeltä jouten jäänyt polkupyörä. Tai vaatteita. Tuttipulloja. Kirjoja. Astioita.
Köyhyyttä on monenlaista ja verkostojen puute voi koskettaa yksilöä missä tahansa yhteiskuntaluokassa. Verkostojen rakentaminen ei maksa mitään, mutta antaa paljon. Astikaisen filosofian mukaan on tärkeää ryhtyä antamaan vilpittömässä mielessä omastaan muille odottamatta välitöntä korvausta uhrauksistaan. Silloin asettuu vaihdannan kehään, jossa lopulta tarpeen tullessa voi itse myös pyytää muilta apua. Kukapa meistä ei joskus tarvitsisi lastenvahtia, remonttiapua, porakonetta, höyrypesuria tai vaikkapa tietokoneen korjaamista?
Toisin kuin Astikainen, en aio luopua paikastani yhteiskunnan rattaissa, sillä teen työtä jota periaatteessa voisin tehdä myös ilmaiseksi, ja rakastan asuntoamme josta maksamme pankille vielä pitkän pennin lainaa korkoineen. Pidän siitä, että kaapissa on ruokaa ja lapselle on varaa ostaa lääkkeet. Pidän rahan tuomasta turvasta ja mahdollisuuksista. En toisaalta halua rahan alkavan hallita elämääni. Haluan olla mukana rakentamassa verkostoja, joiden toiminta ei perustu rahaan.
Seuraava suunnitelma on ryhtyä puuhaamaan korttelijumppaa omakustannushintaan ja kokeilla maksullisesta liikunnasta luopumista. Kuntosalikortin ja lehtitilaukset lopettamalla säästäisin noin 1100 euroa vuodessa.
Nollabudjetilla elävän näkökulmasta oma palkkani näyttää jopa yltäkylläiseltä. On vain opeteltava kyseenalaistamaan kulutustottumukset alusta asti yksi kerrallaan. Turhasta kulutuksesta luopuminen mahdollistaa onnistuessaan aivan uudenlaisen vapauden.
Kommentit
Lähetä kommentti