Hyötyä vai hukkaa?
Koen syyllisyyttä valtaosan hereilläoloajastani. Syyllisyys on kelpo ystävä silloin, kun se ohjaa toimimaan moraalisesti kestävällä tavalla, mutta minun kokemallani syyllisyydellä ei ole enää mitään tekemistä arjen realiteettien kanssa.
Ilmeisimmillään syyllisyyden tunto iskee poistuessani päiväkodin portilta työpaikkaa kohti. Työmatka on oivaa aikaa pohtia kaikkia traumoja, joita lapsi saa ammattimaisesta varhaiskasvatuksesta. Mikäli hoitaisin lastani kotona, kokisin syyllisyyttä siitä ettei hän ole ammattimaisen varhaiskasvatuksen piirissä tapaamassa ikätovereitaan. Olen kokenut lisäksi syyllisyyttä mm. siitä, etten koliikin vuoksi jaksanut viedä lasta vauvauintiin tai käydä enempää äiti-vauva -jumpissa. Kotiin lähdön hetkellä taas koen syyllisyyttä kaikista tekemättömistä töistäni. Mikään ei riitä.
Syyllistyn lyhyiden automatkojen ajamisesta, koska kaikki lyhyet matkat tulisi taittaa pyörällä tai jalan. Pitkistä automatkoista vasta syyllistynkin, niitähän ei pitäisi tehdä ollenkaan. Onneksi ei ole rahaa juuri matkustaa, sydämeni varmaankin pakahtuisi lentomatkustamisen aiheuttamasta syyllisyydestä. Roskia viedessäni tutkin sisimpääni ja kysyn itseltäni, onko kaikki varmasti lajiteltu viimeistä elementtiä myöten oikein. Jollei, maailma tuhoutuu.
Saatan lisäksi syyllistyä vaikkapa siitä, etten aktivoi keskivartaloa oikeaoppisesti tai heiluttele käsiä aktiivisesti työntäessäni lastenrattaita. Huomaan ajoittain havahtuvani siihen, että lepuutan käsiäni laiskasti työntöaisalla. Väärin!
Nuukailijan maailmankuvaan saattaa hiipiä ajatus, että kaikki mahdollinen aika ja resurssi tulee käyttää jotenkin hyödyllisesti. Nuuka ihminen varoo hukkaa ja hyödyntää jokaisen narunpätkänkin vastaisuuden varalle. Vanhoista farkuista saa pyykkikorin ja turhista naruista amppelin. Meissä asuu edelleen se sodankäynyt isoäiti, jonka kengät olivat paperista ja joka saattoi vain haaveilla kiiltävistä nahkakengistä.
Ihannetilassa nuukaileva elämäntapa voisi nimenomaan luoda lisää aikaa ja tilaa joutilaalle harhailulle. Raharesurssien säästyessä ja taloudellisen riippumattomuuden häämöttäessä unelmien horisontissa esimerkiksi aikaa pitäisi tulla käyttöön lisää ja mahdollistaa jotakin aivan vastakkaista elämänlaatua perinteisiin ruuhkavuosiin verrattuna. Mutta uskallanko pysäyttää itseni oravanpyörässä ja havahtua huomaamaan mahdollisuuksia arjen joutilaisuudelle?
Sietämättömän keveän joutilaisuuden tunteen voi saavuttaa vasta, kun päästää irti turhasta tavoitteellisuudesta ja suhtautuu arkeen kuin leikkiin. Mitäpä jos kävisinkin esimerkiksi lenkillä tai salilla ilman tavoitteita, ainoastaan nauttiakseni ja pitääkseni hauskaa? Jos lainaisin kirjastosta vain niitä kirjoja ,joita oikeasti haluan, en niitä jotka ovat hyödyllisiä? Jos itsuisin keittiön pöydän ääressä katsomassa lehtien havinaa puissa kuunnellen samaan aikaan luotoradiota?
Samalla kun säästän arjen resursseja, haluan opetella tuhlaamaan aikaa todelliseen läsnäoloon ja hetkessä elämiseen. Hukka minut periköön!
Ilmeisimmillään syyllisyyden tunto iskee poistuessani päiväkodin portilta työpaikkaa kohti. Työmatka on oivaa aikaa pohtia kaikkia traumoja, joita lapsi saa ammattimaisesta varhaiskasvatuksesta. Mikäli hoitaisin lastani kotona, kokisin syyllisyyttä siitä ettei hän ole ammattimaisen varhaiskasvatuksen piirissä tapaamassa ikätovereitaan. Olen kokenut lisäksi syyllisyyttä mm. siitä, etten koliikin vuoksi jaksanut viedä lasta vauvauintiin tai käydä enempää äiti-vauva -jumpissa. Kotiin lähdön hetkellä taas koen syyllisyyttä kaikista tekemättömistä töistäni. Mikään ei riitä.
Syyllistyn lyhyiden automatkojen ajamisesta, koska kaikki lyhyet matkat tulisi taittaa pyörällä tai jalan. Pitkistä automatkoista vasta syyllistynkin, niitähän ei pitäisi tehdä ollenkaan. Onneksi ei ole rahaa juuri matkustaa, sydämeni varmaankin pakahtuisi lentomatkustamisen aiheuttamasta syyllisyydestä. Roskia viedessäni tutkin sisimpääni ja kysyn itseltäni, onko kaikki varmasti lajiteltu viimeistä elementtiä myöten oikein. Jollei, maailma tuhoutuu.
Saatan lisäksi syyllistyä vaikkapa siitä, etten aktivoi keskivartaloa oikeaoppisesti tai heiluttele käsiä aktiivisesti työntäessäni lastenrattaita. Huomaan ajoittain havahtuvani siihen, että lepuutan käsiäni laiskasti työntöaisalla. Väärin!
Nuukailijan maailmankuvaan saattaa hiipiä ajatus, että kaikki mahdollinen aika ja resurssi tulee käyttää jotenkin hyödyllisesti. Nuuka ihminen varoo hukkaa ja hyödyntää jokaisen narunpätkänkin vastaisuuden varalle. Vanhoista farkuista saa pyykkikorin ja turhista naruista amppelin. Meissä asuu edelleen se sodankäynyt isoäiti, jonka kengät olivat paperista ja joka saattoi vain haaveilla kiiltävistä nahkakengistä.
Ihannetilassa nuukaileva elämäntapa voisi nimenomaan luoda lisää aikaa ja tilaa joutilaalle harhailulle. Raharesurssien säästyessä ja taloudellisen riippumattomuuden häämöttäessä unelmien horisontissa esimerkiksi aikaa pitäisi tulla käyttöön lisää ja mahdollistaa jotakin aivan vastakkaista elämänlaatua perinteisiin ruuhkavuosiin verrattuna. Mutta uskallanko pysäyttää itseni oravanpyörässä ja havahtua huomaamaan mahdollisuuksia arjen joutilaisuudelle?
Sietämättömän keveän joutilaisuuden tunteen voi saavuttaa vasta, kun päästää irti turhasta tavoitteellisuudesta ja suhtautuu arkeen kuin leikkiin. Mitäpä jos kävisinkin esimerkiksi lenkillä tai salilla ilman tavoitteita, ainoastaan nauttiakseni ja pitääkseni hauskaa? Jos lainaisin kirjastosta vain niitä kirjoja ,joita oikeasti haluan, en niitä jotka ovat hyödyllisiä? Jos itsuisin keittiön pöydän ääressä katsomassa lehtien havinaa puissa kuunnellen samaan aikaan luotoradiota?
Samalla kun säästän arjen resursseja, haluan opetella tuhlaamaan aikaa todelliseen läsnäoloon ja hetkessä elämiseen. Hukka minut periköön!
Kommentit
Lähetä kommentti