Rahan ja fysiikan lait
Nuukailu ja laihduttaminen muodostavat keskiluokkaisen itsepetoksen kovan ytimen.
Nuukaillessa uskottelen itselleni, että kulutustottumukseni lähentelevät neroutta ja säästän vuositasolla huikeita summia taittelemalla biojätepussit vanhoista sanomalehdistä. Yhtä vakuuttavasti perustelen työpaikan lounaspöydässä kermajälkiruoan valintaa sillä, että kuitenkin olen kiivennyt aiemmin päivällä portaita.
Loppukuusta pettymys on suuri, kun tilillä ei ole kaikesta nuukailusta huolimatta yhtään rahaa, mutta vatsan ylimääräinen vararengas voi entistä paksummin.
Keskiluokkaista ahdinkoa lievittämään on kehitetty kaksi ammattiryhmää: personal trainerit torjuvat keskiluokkaisen lihomisongelmaa ja varallisuusvalmentajat köyhtymisongelmaa. En itse tällä hetkellä käytä kumpaakaan, vaikka syytä varmasti olisi. Personal trainer jäi lisääntymistä edeltäneeseen aikakauteen, sillä lapsi on ensinnäkin loistava juoksuvalmentaja (joudun painamaan yrjö kurkussa pyöräilevän tenavan perässä joka ilta töiden jälkeen, vaikka mielummin jumittaisin sohvalla katsellen sairaalasarjoja). Varallisuusvalmennusta taas lupaan hankkia heti, kun lakkaan köyhtymästä.
Kaikenlaisen valmentamisen ydinongelma on se, että valmentajan loistavat neuvot eivät sisäisty valmennettavan omaksi ajatteluksi, vaan saarnoista huolimatta olut ja makkara maistuvat entiseen malliin, vaikka treenari kuinka määräisi palaamaan rahkakuurille. Me maksamme valmentajillemme siitä, että emme noudata heidän neuvojaan. Tämä kertoo myös valmennuksen tasosta: valmennuksessa ei osata edetä niin hitain askelin, että muutokset sisäistyisivät asiakkaan omiksi taidoiksi. Sen sijaan laitetaan rytinällä uusiksi kaikki, ja puolen vuoden nälkäkuurin kuluttua palataan lähtöruutuun. Kenties korkojen kera.
Se valmennuksesta. Mutta miksi talouden pitäminen ja painonhallinta eivät sitten ota onnistuakseen, vaikka asiaan yrittäisi kuinka paneutua? Miksi välillä repsahtaa, vaikka kuinka yrittää pinnistellä?
Koska olemme ihmisiä hyvine ja huonoine puolinemme. Kohtaamme vastoinkäymisiä, ja mukaudumme niihin kuka mitenkin. Huomaan itse popsivani herkkuja rentoutumismielessä, vaikka porkkana olisi parempi vaihtoehto. Välillä taas kaupasta tarttuu mukaan pientä ja typerää sälää, mihin ei oikeastaan olisi varaa, kuten naistenlehti, limupullo tai lottokuponki. Perustelen näitä ostoksia itselleni sillä, että olen ansainnut palkintoni, koska töissä oli ihan paskaa ja lapsikin kiukuttelee. Oikeasti toki hyötyisin vuositasolla enemmän, mikäli laittaisin lehti- ja lottorahat osakkeisiin ja jättäisin herkut kauppaan. Korkoa korolle -efektin ansiosta saisin kymmenen vuoden päästä lehtirahoillani käytetyn auton, tai ainakin lahon Opelin.
Huomaan myös lipsuvani hyvinkin holtittomasti siitä tavoitteesta, jonka asetin viime vuoden lopulla. Päätin nimenomaan tinkiä näistä ylimääräisistä pikkuostoksista ja saada talouteni parempaan jiiriin. Vaan kuinka taas kävikään? Toukokuun loppuun mennessä tunnen kadottaneeni kaiken sen jääräpäisen säästöfiiliksen, jossa suorastaan paistattelin alkutalvesta.
Tässä vaiheessa vuotta on hyvä miettiä, ketä ja mitä varten yritämme painoa tai taloutta hallita. Olisi eittämättä houkutteleva ajatus herätä kymmenen vuoden päästä timminä nelikymppisenä miljonäärinä. Mutta se taas edellyttäisi lukuisia viikottaisia valintoja, jotka edistäisivät näitä päämääriä.
Ystävälläni oli loistava Facebook -päivitys taannoin samasta aihepiiristä. Hän kirjoitti, että "Saat aina kaiken, mitä haluat. Katso ympärillesi, niin näet mitä olet halunnut."
Katsoin ympärilleni. Näin ihanan kodin, rakkaan aviomiehen ja mahtavan jälkeläisen. Peilistä katsoi keski-ikäinen pyylevyyden puolelle kallistuva entinen jumppaohjaaja, nykyinen hyötyliikkuja. Tajusin, että jos pysymme kaikki terveinä, saamme jatkossakin palkkaa kättemme töistä ja pystymme maksamaan laskumme ja asuntolainamme, olen saanut haluamani.
Nuukaillessa uskottelen itselleni, että kulutustottumukseni lähentelevät neroutta ja säästän vuositasolla huikeita summia taittelemalla biojätepussit vanhoista sanomalehdistä. Yhtä vakuuttavasti perustelen työpaikan lounaspöydässä kermajälkiruoan valintaa sillä, että kuitenkin olen kiivennyt aiemmin päivällä portaita.
Loppukuusta pettymys on suuri, kun tilillä ei ole kaikesta nuukailusta huolimatta yhtään rahaa, mutta vatsan ylimääräinen vararengas voi entistä paksummin.
Keskiluokkaista ahdinkoa lievittämään on kehitetty kaksi ammattiryhmää: personal trainerit torjuvat keskiluokkaisen lihomisongelmaa ja varallisuusvalmentajat köyhtymisongelmaa. En itse tällä hetkellä käytä kumpaakaan, vaikka syytä varmasti olisi. Personal trainer jäi lisääntymistä edeltäneeseen aikakauteen, sillä lapsi on ensinnäkin loistava juoksuvalmentaja (joudun painamaan yrjö kurkussa pyöräilevän tenavan perässä joka ilta töiden jälkeen, vaikka mielummin jumittaisin sohvalla katsellen sairaalasarjoja). Varallisuusvalmennusta taas lupaan hankkia heti, kun lakkaan köyhtymästä.
Kaikenlaisen valmentamisen ydinongelma on se, että valmentajan loistavat neuvot eivät sisäisty valmennettavan omaksi ajatteluksi, vaan saarnoista huolimatta olut ja makkara maistuvat entiseen malliin, vaikka treenari kuinka määräisi palaamaan rahkakuurille. Me maksamme valmentajillemme siitä, että emme noudata heidän neuvojaan. Tämä kertoo myös valmennuksen tasosta: valmennuksessa ei osata edetä niin hitain askelin, että muutokset sisäistyisivät asiakkaan omiksi taidoiksi. Sen sijaan laitetaan rytinällä uusiksi kaikki, ja puolen vuoden nälkäkuurin kuluttua palataan lähtöruutuun. Kenties korkojen kera.
Se valmennuksesta. Mutta miksi talouden pitäminen ja painonhallinta eivät sitten ota onnistuakseen, vaikka asiaan yrittäisi kuinka paneutua? Miksi välillä repsahtaa, vaikka kuinka yrittää pinnistellä?
Koska olemme ihmisiä hyvine ja huonoine puolinemme. Kohtaamme vastoinkäymisiä, ja mukaudumme niihin kuka mitenkin. Huomaan itse popsivani herkkuja rentoutumismielessä, vaikka porkkana olisi parempi vaihtoehto. Välillä taas kaupasta tarttuu mukaan pientä ja typerää sälää, mihin ei oikeastaan olisi varaa, kuten naistenlehti, limupullo tai lottokuponki. Perustelen näitä ostoksia itselleni sillä, että olen ansainnut palkintoni, koska töissä oli ihan paskaa ja lapsikin kiukuttelee. Oikeasti toki hyötyisin vuositasolla enemmän, mikäli laittaisin lehti- ja lottorahat osakkeisiin ja jättäisin herkut kauppaan. Korkoa korolle -efektin ansiosta saisin kymmenen vuoden päästä lehtirahoillani käytetyn auton, tai ainakin lahon Opelin.
Huomaan myös lipsuvani hyvinkin holtittomasti siitä tavoitteesta, jonka asetin viime vuoden lopulla. Päätin nimenomaan tinkiä näistä ylimääräisistä pikkuostoksista ja saada talouteni parempaan jiiriin. Vaan kuinka taas kävikään? Toukokuun loppuun mennessä tunnen kadottaneeni kaiken sen jääräpäisen säästöfiiliksen, jossa suorastaan paistattelin alkutalvesta.
Tässä vaiheessa vuotta on hyvä miettiä, ketä ja mitä varten yritämme painoa tai taloutta hallita. Olisi eittämättä houkutteleva ajatus herätä kymmenen vuoden päästä timminä nelikymppisenä miljonäärinä. Mutta se taas edellyttäisi lukuisia viikottaisia valintoja, jotka edistäisivät näitä päämääriä.
Ystävälläni oli loistava Facebook -päivitys taannoin samasta aihepiiristä. Hän kirjoitti, että "Saat aina kaiken, mitä haluat. Katso ympärillesi, niin näet mitä olet halunnut."
Katsoin ympärilleni. Näin ihanan kodin, rakkaan aviomiehen ja mahtavan jälkeläisen. Peilistä katsoi keski-ikäinen pyylevyyden puolelle kallistuva entinen jumppaohjaaja, nykyinen hyötyliikkuja. Tajusin, että jos pysymme kaikki terveinä, saamme jatkossakin palkkaa kättemme töistä ja pystymme maksamaan laskumme ja asuntolainamme, olen saanut haluamani.
Kommentit
Lähetä kommentti