Olen sen arvoinen
Vuosittainen loppuvuoden rituaalini on käydä läpi tilitapahtumia tiheällä kammalla ja perata rahankäyttöäni kuluneen vuoden ajalta. Samalla on helppoa kerätä kuitteja talteen veroilmoituksen tekoa varten (tulossa taas toukokuussa!) ja suunnitella tulevan vuoden hankintoja. Kysymyksessä on periaatteessa iloinen perhetapahtuma, joka toisaalta myös pakottaa katsomaan peiliin ja kohtaamaan omat varjopuolensa.
Rahankäyttömme perustuu paljolti uskomuksiin itsestämme rahankäyttäjinä. Faktojen kanssa tällä mielikuvallamme ei ole välttämättä paljoakaan tekemistä. Voimme esimerkiksi uskotella itsellemme, että käytämme rahaa vain pakollisiin menoihin, mutta emme tunnusta edes itsellemme että nämä 'pakolliset' menot käsittävät pääosin viinaa, pornoa ja tupakkatuotteita. Itse pidän ylpeytenäni sitä, että en opiskeluaikoihin verrattuna juurikaan käytä rahaa ulkona syömiseen ja kahvitteluun, koska nykyisessä elämäntilanteessa siihen ei ole varaa eikä oikeastaan mitään järkevää syytäkään. Hengailen lähinnä perheenjäsenten tai työkavereiden kanssa, ja heidän kanssaan ei ole tarpeen päivittäin kokoontua kahviloihin pelkästään kuulumisten vaihtamista varten.
Tämän vuoksi olikin melkoinen yllätys, että kuluneen vuoden aikana olen painanut kahviloihin ja ravintoloihin yhteensä jopa 200 euroa. Siinä on noin 100 euroa enemmän kuin olin ajatellut (ne toiset sata euroa koostuivat kahdesta erittäin ansaitusta ja suunnitellusta ravintolaillallisesta). Mihin oli satanen kadonnut lompakostani?
Tarkempi selvittely osoitti, että vaikka en mielestäni ikinä käy missään, olin onnistunut liki jokaisella ostoskeskukseen suuntautuneella ohikulkumatkallani aina tilaisuuden tullen ostamaan Starbucksin 5 euron hintaisen makukahvin tai Jungle Juice Barin 7 euron hintaisen hedelmäsmoothien. Näissähän ei sinänsä ole mitään pahaa, mutta tavan vuoksi ei voi ruveta juomaan 7 euron mehuja vain siksi, että sattuu kävelemään kyseisen kojun ohi ja taskussa on kyseiset 7 euroa rahaa. Samalla rahallahan saisi jo melkein lounaan jossakin ketjuravintolassa. Onneksi käyn muualla kuin lähiostarilla todella harvoin, ja lähiostarilla sortumisvaara pahvikahviin on minimaalinen.
Rahankäytöstäni löytyi paljon muutakin löysää. Vaateostoja on tehty siinä määrin, että ne eivät kaikki selity lapsen kasvaneella kengännumerolla. Pankkitilini tietojen mukaan olen toteuttanut itseäni niin tammi- kuin kesäalennusmyynneissäkin, sekä ostellut jotain pientä siinä välissä. Loppuvuodesta ostin peräti kaksi juhlamekkoa. Lehtiin ja kirjoihin upottamaani summaa en kehtaa edes tunnustaa julkisesti. Puolustaudun toteamalla, että osa oli sentään ammattikirjallisuutta (jonka vähentäminen verotuksessa olisi kaunis ajatus mutta käytännössä summa sisältyy verottajan automaattisesti tekemään 600e tulonhankkimisvähennykseen).
Pohdiskelin asiaa illan hämärissä ja yritin jäljittää syytä höveliin kulutuskäyttäytymiseeni. Jäljitin mielessäni tilanteet, joissa ylimääräinen lehti, pokkari tai pahvimukikahvi oli tarttunut mukaani. Suurimmaksi osaksi ostelu on ollut yritys piristää tympeää päivää, nostaa arjen yläpuolelle, tehdä jostain hetkestä erityinen. Pettymys poltteli kurkussani. Olenko todella langennut tähän maailman vanhimpaan ansaan eli ajatukseen siitä, että ostaminen on keino lääkitä väsynyttä mieltä?
Kosmetiikkajätithän tämän osaavat: niiden bisnes perustuu siihen, että ne myyvät rasvojaan hienoissa purkeissa epävarmoille naisille ylihintaan. (Toki osa niistä purnukoista on ihan kivoja, mutta kuka oikeasti tarvitsee 60 euron hintaista naamarasvaa?) Työskennellessäni vaateliikkeessä osallistuin myyntikoulutuksiin, joissa todella tehtiin selväksi mistä naruista asiakkaita vaatebisneksessä vedellään. Kyse ei ole todellakaan siitä, että myytäisiin asiakkaille mitään mitä he tarvitsevat, vaan tarkkaan valitulla listamusiikilla ja taitavalla esillepanolla yritetään luoda 'hyvä fliis' jossa asiakas tulee ostaneeksi sellaista mitä hän ei oikeasti tarvitsisi. Lisäksi asiaan kuuluu, että myyjä viime hetkellä yrittää ns. lisämyynnin nimissä tyrkyttää jotakin, mitä asiakas ei välttämättä olisi itse huomannut tarvitsevansa. Täs ois aivan ihana huivi tähän. Käytättekö hattuja?
Mutta tuleeko ostamisesta lopulta niin hyvä mieli kuin mainokset antavat ymmärtää? Onko kyse myös siitä, että markkinatalous yrittää kaikin keinoin hyödyntää heikkouksiamme, joita meillä totta vieköön riittää? Töissä tai kotona uupunut perheenäiti on kaikesta järkevyydestään huolimatta helppo saalis. Vaikka hän ei uskokaan ansaitsevansa mitään kallista (kuten uusia alumiinivanteita autoonsa) hän saattaa napata itselleen juuri sen viiden euron törkykahvin tai kahden euron naistenlehden. Tai suklaalevyn. Tai lottokupongin. Ja nyt en puutu siihen, mitä kaikkea nuorelle, varttuvalle ja epävarmalle mielelle voikaan itsetunnon kohotuksen nimissä kaupitella.
Oma vuosianalyysini osoittaa, että olen toiminut juuri näin. Olen ollut todella uupunut töissä, minkä vuoksi olen ollut helppo saalis kaikenlaisille houkutuksille. Vaikka ostokset ovatkin olleet näennäisen pieniä, niistä on vuositasolla kertynyt satojen eurojen arvoinen potti. Nyt arvostaisin itseäni paljon enemmän, mikäli olisin kävellyt pahvimukikahvipaikkojen ohi ja jättänyt naistenlehdet hyllyyn. Mikäli olisin toiminut näin, minulla olisi nyt tililläni satoja euroja enemmän riihikuivaa rahaa.
Vuosi 2018 tulee olemaan elämäni nuukin vuosi. Kun vuoden päästä käyn läpi alkavan vuoden tilitietojani, en halua löytää sieltä ainakaan ylihintaisia pahvimukikahveja enkä sortumisia lehtihyllyllä. Olen ansainnut paljon enemmän ja parempaa. Haluan taistella tieni kohti tarkempaa rahankäyttöä ja rautaista taloudenhallintaa.
Koska olen sen arvoinen.
Rahankäyttömme perustuu paljolti uskomuksiin itsestämme rahankäyttäjinä. Faktojen kanssa tällä mielikuvallamme ei ole välttämättä paljoakaan tekemistä. Voimme esimerkiksi uskotella itsellemme, että käytämme rahaa vain pakollisiin menoihin, mutta emme tunnusta edes itsellemme että nämä 'pakolliset' menot käsittävät pääosin viinaa, pornoa ja tupakkatuotteita. Itse pidän ylpeytenäni sitä, että en opiskeluaikoihin verrattuna juurikaan käytä rahaa ulkona syömiseen ja kahvitteluun, koska nykyisessä elämäntilanteessa siihen ei ole varaa eikä oikeastaan mitään järkevää syytäkään. Hengailen lähinnä perheenjäsenten tai työkavereiden kanssa, ja heidän kanssaan ei ole tarpeen päivittäin kokoontua kahviloihin pelkästään kuulumisten vaihtamista varten.
Tämän vuoksi olikin melkoinen yllätys, että kuluneen vuoden aikana olen painanut kahviloihin ja ravintoloihin yhteensä jopa 200 euroa. Siinä on noin 100 euroa enemmän kuin olin ajatellut (ne toiset sata euroa koostuivat kahdesta erittäin ansaitusta ja suunnitellusta ravintolaillallisesta). Mihin oli satanen kadonnut lompakostani?
Tarkempi selvittely osoitti, että vaikka en mielestäni ikinä käy missään, olin onnistunut liki jokaisella ostoskeskukseen suuntautuneella ohikulkumatkallani aina tilaisuuden tullen ostamaan Starbucksin 5 euron hintaisen makukahvin tai Jungle Juice Barin 7 euron hintaisen hedelmäsmoothien. Näissähän ei sinänsä ole mitään pahaa, mutta tavan vuoksi ei voi ruveta juomaan 7 euron mehuja vain siksi, että sattuu kävelemään kyseisen kojun ohi ja taskussa on kyseiset 7 euroa rahaa. Samalla rahallahan saisi jo melkein lounaan jossakin ketjuravintolassa. Onneksi käyn muualla kuin lähiostarilla todella harvoin, ja lähiostarilla sortumisvaara pahvikahviin on minimaalinen.
Rahankäytöstäni löytyi paljon muutakin löysää. Vaateostoja on tehty siinä määrin, että ne eivät kaikki selity lapsen kasvaneella kengännumerolla. Pankkitilini tietojen mukaan olen toteuttanut itseäni niin tammi- kuin kesäalennusmyynneissäkin, sekä ostellut jotain pientä siinä välissä. Loppuvuodesta ostin peräti kaksi juhlamekkoa. Lehtiin ja kirjoihin upottamaani summaa en kehtaa edes tunnustaa julkisesti. Puolustaudun toteamalla, että osa oli sentään ammattikirjallisuutta (jonka vähentäminen verotuksessa olisi kaunis ajatus mutta käytännössä summa sisältyy verottajan automaattisesti tekemään 600e tulonhankkimisvähennykseen).
Pohdiskelin asiaa illan hämärissä ja yritin jäljittää syytä höveliin kulutuskäyttäytymiseeni. Jäljitin mielessäni tilanteet, joissa ylimääräinen lehti, pokkari tai pahvimukikahvi oli tarttunut mukaani. Suurimmaksi osaksi ostelu on ollut yritys piristää tympeää päivää, nostaa arjen yläpuolelle, tehdä jostain hetkestä erityinen. Pettymys poltteli kurkussani. Olenko todella langennut tähän maailman vanhimpaan ansaan eli ajatukseen siitä, että ostaminen on keino lääkitä väsynyttä mieltä?
Kosmetiikkajätithän tämän osaavat: niiden bisnes perustuu siihen, että ne myyvät rasvojaan hienoissa purkeissa epävarmoille naisille ylihintaan. (Toki osa niistä purnukoista on ihan kivoja, mutta kuka oikeasti tarvitsee 60 euron hintaista naamarasvaa?) Työskennellessäni vaateliikkeessä osallistuin myyntikoulutuksiin, joissa todella tehtiin selväksi mistä naruista asiakkaita vaatebisneksessä vedellään. Kyse ei ole todellakaan siitä, että myytäisiin asiakkaille mitään mitä he tarvitsevat, vaan tarkkaan valitulla listamusiikilla ja taitavalla esillepanolla yritetään luoda 'hyvä fliis' jossa asiakas tulee ostaneeksi sellaista mitä hän ei oikeasti tarvitsisi. Lisäksi asiaan kuuluu, että myyjä viime hetkellä yrittää ns. lisämyynnin nimissä tyrkyttää jotakin, mitä asiakas ei välttämättä olisi itse huomannut tarvitsevansa. Täs ois aivan ihana huivi tähän. Käytättekö hattuja?
Mutta tuleeko ostamisesta lopulta niin hyvä mieli kuin mainokset antavat ymmärtää? Onko kyse myös siitä, että markkinatalous yrittää kaikin keinoin hyödyntää heikkouksiamme, joita meillä totta vieköön riittää? Töissä tai kotona uupunut perheenäiti on kaikesta järkevyydestään huolimatta helppo saalis. Vaikka hän ei uskokaan ansaitsevansa mitään kallista (kuten uusia alumiinivanteita autoonsa) hän saattaa napata itselleen juuri sen viiden euron törkykahvin tai kahden euron naistenlehden. Tai suklaalevyn. Tai lottokupongin. Ja nyt en puutu siihen, mitä kaikkea nuorelle, varttuvalle ja epävarmalle mielelle voikaan itsetunnon kohotuksen nimissä kaupitella.
Oma vuosianalyysini osoittaa, että olen toiminut juuri näin. Olen ollut todella uupunut töissä, minkä vuoksi olen ollut helppo saalis kaikenlaisille houkutuksille. Vaikka ostokset ovatkin olleet näennäisen pieniä, niistä on vuositasolla kertynyt satojen eurojen arvoinen potti. Nyt arvostaisin itseäni paljon enemmän, mikäli olisin kävellyt pahvimukikahvipaikkojen ohi ja jättänyt naistenlehdet hyllyyn. Mikäli olisin toiminut näin, minulla olisi nyt tililläni satoja euroja enemmän riihikuivaa rahaa.
Vuosi 2018 tulee olemaan elämäni nuukin vuosi. Kun vuoden päästä käyn läpi alkavan vuoden tilitietojani, en halua löytää sieltä ainakaan ylihintaisia pahvimukikahveja enkä sortumisia lehtihyllyllä. Olen ansainnut paljon enemmän ja parempaa. Haluan taistella tieni kohti tarkempaa rahankäyttöä ja rautaista taloudenhallintaa.
Koska olen sen arvoinen.
Kommentit
Lähetä kommentti